Amatööritreenari raveissa

On lopultakin se harvinaislaatuinen ja onnekas päivä, kun amatööritreenari on saanut ilmoitettua hevosen starttiin. Sellainen päivä, jota on odotettu hiljaa, nöyrästi ja vähän epäuskoisesti, kaikki vastoinkäymiset yksi kerrallaan selättäen.

Ja sitten se on siinä. Se päivä, kun amatööritreenari kurvaa hevosensa kanssa varikkoalueelle. Vatsanpohjassa muljahtelee tuttu tunne. Ei mikään pieni perhonen.

Vaan sellainen täysikokoinen lokkiparvi, joka vaatii välitöntä ulospääsyä. Ensimmäisenä onkin suunnattava vessaan.

Kilpailunumero haetaan, hevonen puretaan trailerista ja valjastetaan katoksella rutiinilla, joka näyttää ulospäin rauhalliselta. Sisäpuolella syke hakkaa kuin viimeistä päivää. Kaikki tarkistetaan kahteen kertaan. Ja vielä kolmannenkin, ihan vain varmuuden vuoksi.

Lämmittely ajetaan lähtöjen välissä. Hevonen tuntuu hyvältä. Oikeasti hyvältä. Sellaista tunnetta ei saa joka startissa, eikä sitä uskalla sanoa ääneen, ettei mene pilaamaan vahingossa mitään.

Pieni ajatus hiipii mieleen.

Entä jos…

Ei. Ei ajatella liikaa.

Ajetaan ensin ja katsotaan sitten, amatööritreenari päättää ja palaa katokselle. Ja sitten se yhtä aikaa kammottava ja kutkuttava hetki tulee. On aika suunnata lähdön esittelyyn. Vatsansisältö kääntyy jälleen kerran ympäri, kun amatööritreenari hyppää kärryille ja ohjaa hevosen kohti rataa. Jännittää. Pelottaakin. Muut valjakot hölkkäilevät yksi kerrallaan tuomaritornin ohi ja niin tekee jonon hännillä myös amatööritreenari hevosensa kanssa.

Siinä kohtaa hengitys alkaa taas kulkea.

Nyt ei ole enää jännitystä.

Nyt on keskittyminen.

Valjakot kokoontuvat volttiin.

“Yksi.”

“Kaksi.”

“AJA!”

Lähtö hyväksytään ja matkaan päästään. Kärkipaikan ottaa numero kolme, Hepokatti.

Amatööritreenari löytää hevosensa kanssa paikan jonon hänniltä ja päättää pysyä siellä hetken. Ei hötkyillä. Ei hätäillä. Hevonen tekee tasaisesti töitä ja juoksee edellä menevän selässä, itseään säästellen.

Ensimmäinen kilometri on takana. Jossain tajunnan takapajulassa kuuluttaja tuntuu kertovan väliaikoja ja selostaa lähdön kulkua tasaisella äänellään. Maailma kapenee.

On vain kavioiden tasainen kopse ja hevosten hengitys. Ei yleisöä. Ei kuuluttajaa. Ei aikaa.

Seuraavat 500 metriä.

Hevonen tuntuu edelleen vahvalta. Silloin amatööritreenari tekee päätöksen. Nostetaan ulkoradoille. Hevonen vastaa heti. Lähtee määrätietoisesti kiertämään porukkaa ulkopuolelta kohti kärkeä. Yksi valjakko jää taakse. Sitten toinen.

Aika tuntuu yhtä aikaa kiitävän ja pysähtyvän. Maalisuora alkaa lähestyä. Amatööritreenari päättää antaa hevosen tehdä työnsä. Sivuille ei uskalla katsoa. Eteenpäin vain. Tekee mieli laittaa silmät kiinni. He ohittavat valjakon kerrallaan, kunnes rinnalla on enää yksi hevonen.

Ei keretä millään, sydän pamppailee.

Maalipaalu tuntuu tulevan aivan liian äkkiä. Metrit vilistävät ja loppuvat varmasti kesken.

Viimeiset metrit. Hevonen venyttää ravinsa. Ja jostain, kuin täysin tyhjästä, se löytää vielä säkillisen verran voimaa takalistoonsa.

Ja sitten kuuluu ääni.

Jostain kaukaa, suoraan tajuntaan:

“Ja turvan mitalla voittoon kirii Suomenhevonen ohjissaan Amatööritreenari!”

Hetkeen mikään ei ole totta. Suu aukeaa, mutta sanoja ei tule. Silmiä kirvelee. Kädet tärisevät. Ei voi olla totta. Me voitettiin.

Amatööritreenari nielee onnen kyyneleitä ja epäilee koko hetkeä uneksi. Mutta hevonen pärskähtää tyytyväisenä, ja silloin tietää. Tämä oli oikea startti. Oikea hevonen. Oikea päivä.

Myöhään illalla jälleen kotitallissa amatööritreenari silittää kiitollisena ja onnellisena hevosensa sileää kaulaa. Vaikka tämä voitto olisi viimeinen ikinä, sen voimin jaksaa ainakin seuraavat 10 vuotta. Oikeasti jopa 20.

Ja juuri tällaisten hetkien takia amatööritreenarit palaavat raveihin yhä uudelleen. Vaikka tietävät, että seuraavalla kerralla vatsanpohjassa muljahtaa taas.