Ratsastus

On tammikuu. Päivä on juuri sellainen kuulas ja kirkas, joka suorastaan vaatii maastolenkkiä. Aurinko pilkahtaa vain juuri sen verran, että metsä näyttää hetken aikaa lapsuuden satukirjan aukeamalta. Puut seisovat hiljaa, raskaat lumivaipat harteillaan, ja pakkanen nipistää nenänpäätä ja saa posket punoittamaan ja naaman kohmeeseen niin, että puhekin puuroutuu. Siis siitä pakkasesta, ei aivoverenkiertohäiriöstä, kuten voisi myös luulla. Täydellinen päivä maastoratsastukselle!

Hevosenhoitajat ovat aivan oma ihmislajinsa. Sellainen, jonka rakkaus hevosiin on syntynyt jo äidin kohdussa, tai ainakin viimeistään 3-vuotiaana, kun tuleva hevosenhoitaja pääsi ensimmäistä kertaa ponin selkään talutusratsastuksessa ja elämä meni siinä hetkessä lopullisesti uusiksi. Koska kun heppaan kerran rakastuu, siitä tuskin koskaan parantuu. Hevosenhoitajan elämä pyörii, yllättäen, hevosten ympärillä. Hän elää niistä ja rakkaudesta lajiin, ei palkkakuiteista. Hevosenho

Kouluratsastaja ei vain ratsasta. Hän hioo. Viilaa. Säätää. Ja tarkistaa vielä kerran, että otsapannan kristallit ovat suorassa kuin hopealusikat isomummon perintövitriinissä. Kouluratsastaja rakastaa kiiltäviä varusteita, mielellään sävy sävyyn sopivia ja ehdottomasti pientä blingiä. Tai no, pientä ja pientä. Voiko blingiä edes olla liikaa? Ei. Ei voi. Ja jos se on pientä, niin onko se edes blingiä? Kouluratsastaja rakastaa sitä, kun varusteet on puunattu niin kiiltäviksi, e

Kenttäratsastaja on se tyyppi, joka ei kysy koskaan, onko tämä järkevää. Sen sijaan hän kysyy, kuinka kovaa mennään. Kenttäratsastaja on hurjapää, joka ei vauhtia tai vaaratilanteita kaihda. Päinvastoin. Hän tervehtii niitä kuin vanhoja tuttuja. Paikallisen päivystyksen ja röntgenin henkilökunta tuntee hänet jo etunimeltä, ja vastaanotolla ei enää kysytä “mitä kävi”, vaan “mikä este tällä kertaa”. Pienet vammat eivät kenttäratsastajaa hidasta. Ne vain muistuttavat, että edell