RAKKAUDESTA LAJIIN - MONTÉRATSASTAJA

Montératsastaja on ravimaailman vastine kenttäratsastajalle.

Se hurjapäinen tyyppi, joka ensimmäisen kerran lajia kokeiltuaan on koukussa samantien ja sielu vaatii lisää. Ja lisää.

Hän ei kaihda vauhtia, eikä liioin vaarallisia tilanteitakaan. Päinvastoin. Montératsastaja elää niistä.

Tämä laji ei muuten todellakaan ole sohvaperunoille, eikä varsinkaan niille, jotka kysyvät ensimmäisenä:

“Onko tämä turvallista?”

Montératsastajan kunto on vähintään yhtä kova kuin hevosella, usein kovempi. Reidet terästä, keskivartalo betonista ja tasapaino uhmaa maan vetovoiman lakeja suvereenisti.

Montésatula on pieni ja kevyt, eli käytännössä vähän niin kuin pelkkä postimerkki hevosen selässä. Silti montératsastaja istuu siinä kuin kotonaan, vaikka sivusta katsottuna näyttää siltä, että pienikin hevosen sivuaskel sinkoaa montératsastajan kuuta kiertävälle radalle.

Montératsastaja ei pelkää tippumista.

Hän on jo sinut sen kanssa. Ei hän nyt niin kovin usein tipukaan, jos häneltä kysytään.

Hän tietää, että joskus pysytään kyydissä taidolla, joskus toisinaan tahdolla ja joskus ihan puhtaalla itsepäisyydellä. Ja jos sieltä alas tullaan, noustaan ylös, pyyhitään hiekat ja jatketaan.

Ranskassa montératsastajat ovat usein miehiä.

Suomessa taas enimmäkseen naisia.

En tiedä miksi, mutta ehkä suomalaiset naiset ovat vain tottuneet siihen, että elämä välillä yrittää heittää satulasta.

Montératsastaja rakastaa vauhtia, luottaa hevoseensa ja elää niistä hetkistä, kun kaikki osuu kohdilleen. Askel, hengitys ja liike. Silloin maailma katoaa ja jäljelle jää vain ravi ja tunne siitä, että tämä on juuri se paikka, missä kuuluu olla.

Montératsastaja ei tee tätä hommaa järjen vuoksi.

Hän tekee sen rakkaudesta lajiin.