On tammikuu. Päivä on juuri sellainen kuulas ja kirkas, joka suorastaan vaatii maastolenkkiä. Aurinko pilkahtaa vain juuri sen verran, että metsä näyttää hetken aikaa lapsuuden satukirjan aukeamalta. Puut seisovat hiljaa, raskaat lumivaipat harteillaan, ja pakkanen nipistää nenänpäätä ja saa posket punoittamaan ja naaman kohmeeseen niin, että puhekin puuroutuu. Siis siitä pakkasesta, ei aivoverenkiertohäiriöstä, kuten voisi myös luulla. Täydellinen päivä maastoratsastukselle!

Tämä on juuri sitä helmikuun alkua, jolloin maailma näyttää postikortilta ja tuntuu pakastimelta. Pakkasmittari näyttää −30 °C. Ei siis sellaista ihanaa ja idyllistä “pikku pakkasta”, vaan sellaista, joka saa sieraimet liimautumaan yhteen ja ripset jäätymään toisiinsa alle minuutissa. Lumi narskuu saappaiden alla ja pakkanen paukahtelee puissa. Hevosenhoitaja kääriytyy kerros kerrokselta villaan, fleeceen, toppaan, toiseen toppaan ja ehkä vielä yhteen toppaan varmuuden vuoksi