LÄMMINVERISET ja pakkasilta helmikuussa

Tämä on juuri sitä helmikuun alkua, jolloin maailma näyttää postikortilta ja tuntuu pakastimelta.

Pakkasmittari näyttää −30 °C. Ei siis sellaista ihanaa ja idyllistä “pikku pakkasta”, vaan sellaista, joka saa sieraimet liimautumaan yhteen ja ripset jäätymään toisiinsa alle minuutissa. Lumi narskuu saappaiden alla ja pakkanen paukahtelee puissa.

Hevosenhoitaja kääriytyy kerros kerrokselta villaan, fleeceen, toppaan, toiseen toppaan ja ehkä vielä yhteen toppaan varmuuden vuoksi. Lopputulos muistuttaa liikkuvaa pehmustettua makkaraa. Hän huokaa höyrypilven pakkasilmaan ja ajattelee: “No niin. Otetaan lämminveriset sisään. Rauhallisesti.”

Rauhallisesti. Helmikuussa. −30 asteessa. Lämminveristen kanssa. Niinpä.

Tarhassa hevoset seisovat pörhäkkyys potenssiin kymmenen. Jokainen karva on sähköistynyt pakkasenergiasta. Ne näyttävät siltä, kuin olisivat ladanneet itseensä koko pohjoisen pallonpuoliskon staattisen varauksen. Ilmassa voi suorastaan tuntea, kuinka hupsuus kerääntyy kaikessa hiljaisuudessa lämminveristen korvien väliin.

Hevosenhoitaja lähestyy porttia naru kädessään, autuaan tietämättömänä siitä, että tarhassa nurkan takana on rusakko, joka on tullut buffetille viimeisten heinänkorsien toivossa.

Ja sitten se tapahtuu.

Rusakko näkee hevosenhoitajan.

Hevosenhoitaja näkee hevoset.

Hevoset eivät vielä näe mitään.

Rusakko säntää hätäpäissään liikkeelle.

Se ei ole iso. Se ei ole uhkaava. Se on käytännössä pumpulipallo jaloilla. Mutta pakkasessa ja kuun valossa kaikki liike on dramaattista. Lumi pölähtää. Ääni kuuluu. Energia räjähtää.

Lämminveriset tulkitsevat tilanteen välittömästi väärin.

SUSI.

Vähintään.

Ehkä karhu. Ehkä lohikäärme. Ehkä yhdistelmä molempia.

Yhtäkkiä koko tarha on yhtä kavioiden jytinää ja narskuntaa pakkaslumessa. Kiitolaukkanäytös alkaa, kun joku lämminverisistä painaa "paniikki x 100"- nappulaa. Lumi sinkoaa, hengityshöyryt leikkaavat ilmaa ja lämminveristen pörhäkkyys saa aerodynaamisen muodon.

Hevosenhoitaja seisoo portilla, naru kädessä, hölmistyneenä. Mitä ihmettä nyt taas...?

Yksi hevosista pysähtyy äkisti. Se on kuin patsas. Kaula korkealla. Korvat sojottavat kohti metsää. Se puhkuu ja korskuu kuin vanha höyryveturi.

Toinen liittyy mukaan.

Sitten molemmat säntäävät taas liikkeelle.

Hevosenhoitaja puhaltaa lämpöä kaulaliinaan. Naama jäätyy. Ripsiin kertyy kuuraa. Hän miettii, onko mahdollista rakentaa lämminverisille tarkoitettu teleporttijärjestelmä, jolla ne saisi ajatuksen voimalla siirrettyä tarhasta talliin. Idea vaatinee hieman kehitystyötä.

Ralli jatkuu.

Yksi hevonen ottaa pari askelta porttia kohti. Pysähtyy. Katsoo metsään. Pörhistelee. Laukkaa pois. Toinen tekee saman.

Aika venyy. Pakkasenergia ei tunnu ehtyvän. Hevosenhoitaja alkaa tehdä mielessään laskelmia. Jos tämä homma jatkuu tällä syklillä, sisälle päästään ehkä pääsiäisenä, jos on oikein optimisti.

Mutta sitten… draaman käännekohta.

Yksi lämminverisistä pysähtyy keskelle tarhaa. Hengittää syvään. Katsoo porttia. Katsoo tallin suuntaan. Se ajattelee. “Hetkinen muuten. Sisällä on iltapuurot.”

Se ottaa rauhallisen askeleen kohti portilla seisovaa hevosenhoitajaa.

Toisen.

Kolmannen.

Ei laukkaa enää. Ei säntäilyä. Ei lohikäärmeitä ja kaiken aiheuttanut rusakkokin on tiessään.

Lämminverinen tulee portille. Korvat vielä vähän pyörii päässä, mutta se on päättänyt luottaa. Iltapuuron kutsu on vienyt voiton.

Hevosenhoitaja pidättää hengitystään. Lukon hiljainen napsahdus. Kiinni on, mokoma!

Samaan aikaan toinen hevonen huomaa tilanteen. Se katsoo toista. Katsoo tallia. Katsoo metsää.

Ei sutta.

Ei karhua.

Ei lohikäärmettä.

Vain kylmä. Ja nälkä. Ennen kaikkea nälkä.

Yksi kerrallaan hevoset saapuvat portille, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilmeet kertovat, että tässä saattoi tapahtua hienoinen ylireagointi, mutta toisaalta, kun ei voi tietää.

Tallissa höyryävä hengitys täyttää käytävän. Talliloimet sujahtavat selkään. Heinän rouskutus alkaa. Rauha leviää kuin lämmin aalto.

Hevosenhoitaja riisuu toppakerroksiaan kerros kerrokselta, sormet sulavat kohmeesta vaikka ovatkin edelleen punaiset. Hän vilkaisee tyytyväisiä hevosia, jotka ovat jo unohtaneet koko rusakon.

Ulkona kuutamo paistaa kirkkaasti. Tarha on taas hiljainen.

Sisällä on lämmin.

Hetkeä myöhemmin hevosenhoitaja on jo sohvalla viltin alla, kuppi kuumaa käsissä, posket vielä hieman pakkasen puremat. Hän naurahtaa hiljaa.

−30 astetta.

Yksi rusakko.

Monta lämminveristä.

Ja koko universumin draamankaari.

Sellaista se välillä on.