TÄTIRATSASTAJA(T), täydellinen maastoratsastus ja hevosia saalistava jänis

On tammikuu.

Päivä on juuri sellainen kuulas ja kirkas, joka suorastaan vaatii maastolenkkiä. Aurinko pilkahtaa vain juuri sen verran, että metsä näyttää hetken aikaa lapsuuden satukirjan aukeamalta. Puut seisovat hiljaa, raskaat lumivaipat harteillaan, ja pakkanen nipistää nenänpäätä ja saa posket punoittamaan ja naaman kohmeeseen niin, että puhekin puuroutuu. Siis siitä pakkasesta, ei aivoverenkiertohäiriöstä, kuten voisi myös luulla.

Täydellinen päivä maastoratsastukselle!

Tallin pihalla seisoo kaksi tätiratsastajaa ja heidän erinomaiset hevosensa. Hevoset on puunattu niin kiiltäviksi, että niiden turkit kilpailevat hohdossaan lumihankien ja auringon kanssa. Hengitys höyryää, satulat narahtavat ja mieli on kevyempi kuin toppaliivi, joka unohtui kylläkin kotiin.

Ratsukot suuntaavat metsään intoa täynnä.

Matka sujuu kuin suunnitelma. On iloista rupattelua, ystävyyttä, naurua ja tuttuja tarinoita polvista, selistä ja siitä, miksi ratsastamaan lähteminen tuntui niin hyvältä idealta. Maailma on täydellinen tai ainakin hetken aikaa parempi paikka.

Ja sitten.

Kuusen alta säntää liikkeelle ratsukoita kuolemakseen säikähtänyt jänis.

Hevosten keskuudessahan tällaiset jänikset tunnetaan hengenvaarallisuudestaan. Kukaan ei ole koskaan todistanut, että sellainen olisi hevosen kimppuun hyökännyt, mutta toisaalta, ei ole todistanut sitäkään, ettei olisi. Tilanteeseen on parasta siis suhtautua asiaan kuuluvalla vakavuudella ja reagoida niin kuin kuka tahansa hevonen henkensä pitimiksi reagoisi, eli säntäämällä karkuun.

Seuraavassa hetkessä toinen hevonen ampaisee vasemmalle, toinen oikealle, ja tätiratsastajien suuntavaisto sekä tasapaino katoaa kokonaan. On vain kaaos, pöllyävä pakkaslumi, höyryävä hengitys, heiluvat ohjat, irronneet jalustimet, silmissä vilistävät puiden oksat ja ohi kiitävän hetken myös ajatus:

“Tässäkö tämä nyt oli?”

Hetki tuntuu ikuisuudelta. Sydän hakkaa kuin raveissa viimeisessä kaarteessa ja kädet tärisevät enemmän kuin ensikertalaisen ratsastustunnilla. Mutta sitten, ihme tapahtuu ja vaara on poistunut näköpiiristä yhtä nopeasti, kuin se ilmestyikin. Hevoset pysähtyvät.

Ratsastajat pysyivät kyydissä ja kiittelevät itseään siitä vähän jopa pientä ylpeyttä tuntien. Jalustimet ongitaan takaisin jalkoihin, hengitykset tasataan ja pyyhitään enimmät lumet kypärän lipasta pois. Maailma palaa paikoilleen ja metsä on taas rauhallinen.

Jänis on jo kaukana.

Tätiratsastajat hengittävät.

Ja nauravat.

Vähän hysteerisesti, mutta kuitenkin.

Matka jatkuu. Tunnelma on yhä iloinen, mutta nyt mukana kulkee myös pieni sähköinen varaus. Sellainen tuttu pieni tunne, että jokainen risahdus metsässä saa korvat hörölle ja vatsan muljahtamaan. Silti eteenpäin mennään. Koska tätiratsastajat eivät luovuta pienistä.

Ja lopulta, auringon jo hiljalleen laskiessa puiden taakse, talli häämöttää polun päässä.

Molemmat ratsukot palaavat tallille kylmästä kohmeisina ja varpaat tunnottomina, mutta yhtä kaikki onnellisina.

Kukaan ei tippunut.

Kukaan ei itkenyt (paljoa).

Ja jälleen kerran tarina, joka tullaan kertomaan vielä monta kertaa, on syntynyt.