KAVIOKAMUJEN KAHVITAUKO

Tallilla kahvitauko ei ole mikään kellotettu perustauko.

Se on hengähdys taukohuoneessa. Hetki lämmitellä sormet ja varpaat.

Sellainen hetki, jossa aikaa ei varsinaisesti ole, mutta se otetaan silti.

Tallinpitäjä nojaa hetken hevosta vasten.

Hevonen nojaa takaisin ja pyytää rapsutuksia.

Toisella kädellä pidetään kiinni kahvimukista, toisella arjesta, joka koostuu vähän kipeästä selästä, heinästä hiuksissa, kylmistä sormista ja lämpimistä sydämistä.

Kahvi höyryää.

Se ei ole enää kuumaa, vaan juuri sopivaa.

Sellaista, joka maistuu paremmalta, kun sen juo tallissa.

Mukissa on tuttuja hahmoja.

Sellaisia, jotka tuntuvat ihan omilta, muistuttavat oman tallin väkeä.

Ehkä siksi, että ne ovat syntyneet tutuista hetkistä.

Aamuista, jolloin kaikki on vielä kesken ja levällään

ja illoista, jolloin kaikki on jo tehty, mutta tekee mieli vielä hetkeksi jäädä kuuntelemaan tyytyväisten hevosten hiljaista heinän rouskutusta.

Tallinpitäjä hymyilee itsekseen.

Ei suinkaan siksi, että kaikki olisi täydellistä.

Vaan siksi, että tämä kaikki, tarhat, kahvitauot, hevosten ilmeet ja ihmiset niiden ympärillä, on tarina, jota tekee mieli kertoa eteenpäin.

Ja ehkä, ihan huomaamatta,

tarinat eivät enää pysy vain sanoissa.

Ehkä ne alkavat elää myös esineissä, joita pidetään kädessä.

Hetkissä, joita jaetaan.

Kahvitauoissa, jotka tuntuvat vähän merkityksellisemmiltä.

Mutta siitä lisää myöhemmin.

Nyt juodaan kahvi loppuun,

rapsutetaan hevosta vielä kerran

ja jatketaan siitä hommasta, mikä äsken jäi kesken.

Yhdessä.