RAKKAUDESTA LAJIIN - KOULURATSASTAJA

Kouluratsastaja ei vain ratsasta.

Hän hioo.

Viilaa.

Säätää.

Ja tarkistaa vielä kerran, että otsapannan kristallit ovat suorassa kuin hopealusikat isomummon perintövitriinissä.

Kouluratsastaja rakastaa kiiltäviä varusteita, mielellään sävy sävyyn sopivia ja ehdottomasti pientä blingiä. Tai no, pientä ja pientä. Voiko blingiä edes olla liikaa?

Ei. Ei voi. Ja jos se on pientä, niin onko se edes blingiä?

Kouluratsastaja rakastaa sitä, kun varusteet on puunattu niin kiiltäviksi, että ne loistavat kilpaa auringon kanssa. Kouluratsastaja on pedantti. Vähän sinne päin ei riitä. Oikeastaan millään elämän alueella, jos tarkkoja ollaan.

Kouluratsastajan hevonen on tietenkin aivan yhtä pedantti.

Se tietää, jos ratsastajan jalka liikkuu sentinkin väärään kohtaan.

Se tietää, jos ratsastajan ajatus karkaa hetkeksi maallisiin asioihin, kuten kauppalistaan.

Se tietää, jos istunta ei ole juuri siinä täydellisessä tasapainossa.

Ja se kertoo sen hyvin hienovaraisesti. Tai sitten ei ollenkaan hienovaraisesti.

Kouluratsastus on lajina melkein taidetta.

Sellaista näkymätöntä maalausta, jossa siveltimenä on pohje, ohja ja hienovaraistakin hienovaraisempi painonsiirto.

Jokainen liike on millistä kiinni.

Jokainen apu on hento kuiskaus, ei huuto.

Kouluratsastaja analysoi suorituksensa pilkun tarkasti.

Vaikka rata tai harjoitus olisi mennyt lähes täydellisesti, hän löytää kyllä kohdan, jossa olisi voinut hengittää rauhallisemmin, istua pehmeämmin tai pyytää vielä hienovaraisemmin. Jos se kohta ei löydy muuten, kouluratsastaja etsii sen vaikka suurennuslasilla.

Kouluratsastaja rakastaa järjestystä, mutta elää hevosen kanssa, joka muistuttaa päivittäin siitä, ettei täydellisyyttä voi pakottaa. Ja koska hevonen on kouluratsastajalle kuin kukka kämmenellä, sen hoidossa ei säästellä. Kouluratsastajan hevonen saa kaiken ja vähän vielä enemmänkin. Koska miksi ei. Kouluratsastajan kuullaankin usein sanovan "ei ole kuulkaas kankkulan kaivo tämän näköinen!" Eikä se olekaan.

Silloin, kun hevonen ja ratsastaja sulautuvat yhdeksi,

kun blingi kimaltaa, liike virtaa ja hiljaisuus puhuu,

se ei ole enää urheilua.

Se on taidetta.