On tammikuu. Päivä on juuri sellainen kuulas ja kirkas, joka suorastaan vaatii maastolenkkiä. Aurinko pilkahtaa vain juuri sen verran, että metsä näyttää hetken aikaa lapsuuden satukirjan aukeamalta. Puut seisovat hiljaa, raskaat lumivaipat harteillaan, ja pakkanen nipistää nenänpäätä ja saa posket punoittamaan ja naaman kohmeeseen niin, että puhekin puuroutuu. Siis siitä pakkasesta, ei aivoverenkiertohäiriöstä, kuten voisi myös luulla. Täydellinen päivä maastoratsastukselle!

Kenttäratsastaja on se tyyppi, joka ei kysy koskaan, onko tämä järkevää. Sen sijaan hän kysyy, kuinka kovaa mennään. Kenttäratsastaja on hurjapää, joka ei vauhtia tai vaaratilanteita kaihda. Päinvastoin. Hän tervehtii niitä kuin vanhoja tuttuja. Paikallisen päivystyksen ja röntgenin henkilökunta tuntee hänet jo etunimeltä, ja vastaanotolla ei enää kysytä “mitä kävi”, vaan “mikä este tällä kertaa”. Pienet vammat eivät kenttäratsastajaa hidasta. Ne vain muistuttavat, että edell

Maastoratsastaja ei viihdy kentällä. Ei ihan oikeasti viihdy. Hänet saatetaan nähdä siellä joskus, mutta vain vahingossa tai hetken eksyneenä. Hevospiireissä maastoratsastaja tunnetaan leikkisästi myös nimellä puskaratsastaja. Se on se tyyppi, joka kääntää hevosen turvan kohti metsää heti kun silmä välttää ja huokaa helpotuksesta, kun rajoittavat aidat jäävät taakse. Maastoratsastaja rakastaa maastoon lähtemistä, koska siellä hän tuntee olevansa elossa. Ei tarvitse viilata ku