RAKKAUDESTA LAJIIN – MAASTORATSASTAJA

Maastoratsastaja ei viihdy kentällä.

Ei ihan oikeasti viihdy.

Hänet saatetaan nähdä siellä joskus, mutta vain vahingossa tai hetken eksyneenä.

Hevospiireissä maastoratsastaja tunnetaan leikkisästi myös nimellä puskaratsastaja.

Se on se tyyppi, joka kääntää hevosen turvan kohti metsää heti kun silmä välttää ja huokaa helpotuksesta, kun rajoittavat aidat jäävät taakse.

Maastoratsastaja rakastaa maastoon lähtemistä, koska siellä hän tuntee olevansa elossa.

Ei tarvitse viilata kulmia tai laskea askelia.

Kunhan pysyy kyydissä ja hymy pysyy naamalla, kaikki on hyvin.

Maastossa tuntee luonnon läheisyyden.

Joskus jopa ihan todella tuntee.

Välillä tutustutaan maaperän koostumukseen oikeinkin läheltä. Hiekka, muta tai sammaleet tulevat tutuksi jopa maultaan, mutta se kuuluu asiaan.

Pölyt pois ja uudestaan satulaan.

Maastoratsastajan mielestä tämä voittaa koulukiemurat kentällä mennen tullen.

Eipä sillä, kyllä maastoratsastajakin joskus kentällä nähdään.

Sen neljän minuutin ajan.

Kunnes hän kyllästyy, vilkaisee metsän suuntaan ja toteaa ratsulleen:

“Lähdetäänkö?”

Maastossa sielu lepää.

Sekä ratsastajan että hevosen.

Korvat hörössä, askel rentona ja mieli kevyenä kuin kesätuuli.

Joskus, kun oikein itsensä yllättää, maastoratsastaja saattaa päätyä ylittämään puunrunkoja tai ojia hypäten.

Koska miksi ei.

Se tekee ratsastamisesta vain kaksin verroin hauskempaa ja tarinoista parempia.

Ja sitten on ne hetket.

Pitkät, rauhalliset kävelylenkit.

Tai toisaalta vauhdin hurma, kun annetaan kiitolaukan viedä hiekkatiellä niin että tukka hulmuaa ja sielussa soi.

Maastoratsastaja ei ehkä ratsasta täydellisesti.

Mutta hän ratsastaa sydämellään.

Ja juuri siksi hän palaa metsään yhä uudelleen.