On tammikuu. Päivä on juuri sellainen kuulas ja kirkas, joka suorastaan vaatii maastolenkkiä. Aurinko pilkahtaa vain juuri sen verran, että metsä näyttää hetken aikaa lapsuuden satukirjan aukeamalta. Puut seisovat hiljaa, raskaat lumivaipat harteillaan, ja pakkanen nipistää nenänpäätä ja saa posket punoittamaan ja naaman kohmeeseen niin, että puhekin puuroutuu. Siis siitä pakkasesta, ei aivoverenkiertohäiriöstä, kuten voisi myös luulla. Täydellinen päivä maastoratsastukselle!

Kouluratsastaja ei vain ratsasta. Hän hioo. Viilaa. Säätää. Ja tarkistaa vielä kerran, että otsapannan kristallit ovat suorassa kuin hopealusikat isomummon perintövitriinissä. Kouluratsastaja rakastaa kiiltäviä varusteita, mielellään sävy sävyyn sopivia ja ehdottomasti pientä blingiä. Tai no, pientä ja pientä. Voiko blingiä edes olla liikaa? Ei. Ei voi. Ja jos se on pientä, niin onko se edes blingiä? Kouluratsastaja rakastaa sitä, kun varusteet on puunattu niin kiiltäviksi, e

Kenttäratsastaja on se tyyppi, joka ei kysy koskaan, onko tämä järkevää. Sen sijaan hän kysyy, kuinka kovaa mennään. Kenttäratsastaja on hurjapää, joka ei vauhtia tai vaaratilanteita kaihda. Päinvastoin. Hän tervehtii niitä kuin vanhoja tuttuja. Paikallisen päivystyksen ja röntgenin henkilökunta tuntee hänet jo etunimeltä, ja vastaanotolla ei enää kysytä “mitä kävi”, vaan “mikä este tällä kertaa”. Pienet vammat eivät kenttäratsastajaa hidasta. Ne vain muistuttavat, että edell

Kaikilla on niitä päiviä, kun olisi voinut vain jäädä peiton alle ihan suosiolla. Myös hevosihmisillä. Sellaisia päiviä, kun herätyskello soi liian aikaisin, kahvi jäähtyy ennen kuin ehtii juoda, lapsetkin kiukuttelee ja mieli on jo valmiiksi vähän vinossa aamusta alkaen. Töissä on ollut kiirettä ja kaikkea pientä, sellaista näkymätöntä harmia, joka ei ole mitään suurta mutta painaa silti hartioita ja mieltä, kuin märät lapaset. Tätiratsastajalla on juuri sellainen päivä. Tal

Maastoratsastaja ei viihdy kentällä. Ei ihan oikeasti viihdy. Hänet saatetaan nähdä siellä joskus, mutta vain vahingossa tai hetken eksyneenä. Hevospiireissä maastoratsastaja tunnetaan leikkisästi myös nimellä puskaratsastaja. Se on se tyyppi, joka kääntää hevosen turvan kohti metsää heti kun silmä välttää ja huokaa helpotuksesta, kun rajoittavat aidat jäävät taakse. Maastoratsastaja rakastaa maastoon lähtemistä, koska siellä hän tuntee olevansa elossa. Ei tarvitse viilata ku