Suomenhevosen luonteenlaatu

Suomenhevonen ei pidä itsestään meteliä, paitsi ruoka-aikaan. Silloin se tekee tietyksi, että on ruoka-aika ja nälkäkuolema vaanii heti seuraavan nurkan takana.

Suomenhevonen ei huuda, ei koreile eikä paukuttele henkseleitä. Se vain tekee. Ja tekee. Ja tekee vielä vähän lisää. Paitsi sitten jos se ei tee. Silloin se ei todellakaan tee, ja näissä pattitilanteissa ihmisen neuvotteluvaltit on vähissä. Ellei satu olemaan taskussa porkkanoita. Sitten suomenhevonen saattaakin tehdä.

Suomenhevonen on meidän kansallisrotu, kansallisaarre ja käytännössä nelijalkainen suomalainen luonteenpiirrekokoelma. Sisua, rauhallisuutta, hiljaista huumoria ja sitä kuuluisaa “no, kai se sitten vaan tehdään” -asennetta.

Historiassa suomenhevonen on vetänyt puita, kyntänyt peltoja, kuljettanut ihmisiä ja tavaroita, ollut sodassa ja rauhassa ihmisen tuki ja turva, työkaveri ja ystävä. Se ei kysynyt “Onko tämä kivaa?” Se kysyi lähinnä “Mihin suuntaan mennään?”

Ja siinä se yhteys meihin suomalaisiin syntyy.

Vaatimaton. Sitkeä.

Ei tee numeroa itsestään.

Mutta jos tilanne vaatii, se jaksaa vaikka maailman loppuun asti. Periksi ei anneta! Siis niin kuin missään asiassa, ikinä. Siinä se muistuttaa vahvasti hevosenhoitajaa, tuota lähes myyttistä tallien ihmisolentoa, joka usein myös suomenhevosen hyvinvoinnista huolehtii. Suomenhevonen ei ole dramaattinen. Se ei tee kohtauksia. Ei sillä tavalla. Se katsoo ensin, huokaa ehkä kerran ja muljauttaa silmiä sillä tavalla valkuaiset vilahtaen varsin merkitykselliseen tapaan, että mielipide tulee ilmi, mutta ryhtyy silti hommiin.

Se ei ole hidas. Se on harkitseva.

Se ei ole tylsä. Se on tasapainoinen.

Se ei ole jäykkä. Se on periaatteellinen.

Suomenhevonen on vähän kuin suomalainen mummo. Ei puhu paljoa, mutta tietää kyllä kaiken. Ja jos se kerran sanoo jotain, kannattaa kuunnella. Se puhuu vähän, mutta asiaa.

Siksi se on meille niin rakas.

Koska se ei yritä olla mitään muuta kuin mitä se on.

Ja juuri siinä se on täydellinen.

Suomenhevonen.