TÄTIRATSASTAJA ja se päivä, jolloin mikään ei onnistu

Kaikilla on niitä päiviä, kun olisi voinut vain jäädä peiton alle ihan suosiolla. Myös hevosihmisillä.

Sellaisia päiviä, kun herätyskello soi liian aikaisin, kahvi jäähtyy ennen kuin ehtii juoda, lapsetkin kiukuttelee ja mieli on jo valmiiksi vähän vinossa aamusta alkaen. Töissä on ollut kiirettä ja kaikkea pientä, sellaista näkymätöntä harmia, joka ei ole mitään suurta mutta painaa silti hartioita ja mieltä, kuin märät lapaset.

Tätiratsastajalla on juuri sellainen päivä.

Tallille tullessa räntää vihmoo vaakasuoraan, kura roiskuu ja takki tuntuu liian ohuelta juuri tänään. Vaatteiden saumat painaa ja radiossa soi vain ärsyttävät biisit. Kaikki on vähän nihkeää. Silti hän päättää, että mennään. Haetaan hevonen tarhasta ja käydään pienellä maastolenkillä. Ei mitään suurta, ei mitään hienoa tänään. Ihan vaan hetki.

Hevonen seisoo tarhan kaukaisimmassa nurkassa, takamus kohti porttia, kuin patsas, joka on päättänyt olla liikkumatta tästä karkeasti arviotuna ikuisuuteen.

“Tulehan nyt… mennään jooko”, tätiratsastaja maanittelee, ääni pehmeänä mutta jo aavistuksen väsyneenä.

Ei liikahdustakaan.

“Hei. Ihan oikeasti.”

Ei mitään.

“No hemmetti nyt sun kanssas”, hän mutisee hiljaa ja tuntee ärsytyksen nousevan. Tämäkin vielä. Hän huokaisee, vetää pipon syvemmälle päähän ja kävelee hevosen luo päättäväisenä.

Ja silloin hevonen päättää, ei tänään.

Yhdellä nopealla pyörähdyksellä se kiepahtaa tätiratsastajan nenän edestä ympäri ja tuuppaa takamuksellaan epäonnisen ihmisen suoraan kuralätäkköön. Selälleen. Räntää naamalle. Kuraa yltä päältä. Koko päivän tiivistymä yhdessä kurjassa hetkessä.

“Ei ole todellista!”

Siinä hetkessä tätiratsastaja makaa mudassa, katsoo harmaata taivasta ja ajattelee vain yhtä asiaa. Nyt kyllä tarvittaisiin heppatätin voimamehua.

Hän kömpii ylös, huokaa syvään ja päättää antaa asian olla. Kun ketään ei selvästi huvita, ei pakoteta. Mutta hetken päästä, koska tätiratsastaja on tätiratsastaja, hän yrittää uudelleen. Ja lopulta, yllättävänkin rauhallisesti, hevonen antaa periksi. Kai sekin päättää, että nyt saa räntäsateessa kärvistely riittää.

Tallissa on lämmintä. Harjauksen rytmi on tuttu ja rauhoittava. Tasaiset, rauhalliset harjan vedot kulkevat karvaa pitkin ja sanat alkavat tulla itsestään. Päivän murheet, pienet ja isot, valuvat hevosen korviin. Hevonen kuuntelee, huokaisee ja seisoo rennosti.

Vähitellen hartiat laskeutuvat. Ärsytys väistyy. Tilalle tulee jotain pehmeämpää.

Joskus on hyvä vaan olla.

Tätiratsastaja laittaa hevosen karsinaan iltaheinille, jää hetkeksi kuuntelemaan tasaista rouskutusta ja katselee tyytyväistä, rauhallista hevosta. Tämä päivä oli tällainen. Huomenna on taas uusi päivä ja uudet mahdollisuudet.

Ja onneksi kotona odottaa lämmin suihku, sohva, villasukat… ja se yksi asia, joka tekee huonoista päivistä vähän parempia.

Heppatätin voimamehu.

Jotain, mikä ei poista kuraa housuista, mutta tekee siitäkin jotenkin siedettävää.